Tim Burtonin Corpse Bride -arvostelu

Syvällä Tim Burtonin mielessä on ikuisesti hedelmällinen, ekspressionistinen maailma korkeista puista, terävistä rakennuksista, mustemustista varisista ja kalpeasta ulkopuolisesta. Nämä tummat varjot muotoilivat Gothamin, inspiroivat Edwardia ja kylväivät Sleepy Hollowin. Kuitenkin ulkopuoliset kirjat The Melancholy Death Of Oyster Boy ja shortsit Vincent ja The World Of Stain Boy ovat maailma, joka ei vielä saa omaa täydellistä, ihmeellistä ja makaaberia piirteitä. Tähän asti...

Visuaalisesti Burtonin toinen elokuva vuodelta 2005 lähtee vuoden 1993 painajaisesta ennen joulua ja korvaa ikonisen, mutta persoonattoman Pumpkin Kingin Burtonilla näytöllä, valkoisena kuin arkki outo Victor. Vaikka tarina onkin inhimillisempi, animaation edistyminen viimeisten 12 Pixarin hallitseman vuoden aikana on kuitenkin vienyt pois suuren osan Nightmaren köysimäisestä viehätysvoimasta. Kaikista vaivalloisista malliliikkeistä huolimatta Corpse Bride näyttää usein enemmän tietokonekuvitetulta kuin nukkekuvitetulta.

Tunnelma on kuitenkin puhtaampi Burton kuin missään aikaisemmassa elokuvassa – kodikas elokuva, jossa tutut näyttelijät (Johnny Depp, neiti Helena Bonham Carter, Christopher Lee), siistejä viittauksia hänen intohimoihinsa (Victor ja Victoria... Glen vai Glenda?) ja jopa viekas nyökkäys Vincent Pricelle. Loistavien hahmojen (Leen Pastor Galswells, Richard E Grantin Barkis Bittern ja jokainen luuranko) täynnä olevia Burtonin luonnoksia ei ole koskaan ennen levinnyt niin vapaasti näytölle. Koska hänellä on kiirastuli, jossa kuolema lämmitetään 11:een, hänen töksähdykset olemassaolon banaalisuuteen eivät myöskään ole koskaan olleet näin ilmeisiä. Pohjimmiltaan hän sanoo, että usein sinun on parempi olla kuollut.

Valitettavasti vain 76 minuutin kohdalla ei ole aikaa sanoa paljon muuta. Vaikka ei rajojen nekrofilian läpimurtojen jälkeen, enemmän Victorin elämää muuttavista päätöksistä olisi hyödyllistä. Ratkaisevaa on myös se, että Danny Elfmanin partituuri ei ole aivan naarmuuntunut – kun Nightmaren What’s This? -luokassa ei ole mitään, musiikki vain apinaa vanhoja partituureja ja päätyy roiskelemaan kipinöinnin sijaan. Muistat kuinka kauniilta kaikki näyttää ja kuinka Burton on edelleen kokkien kuningas. Mutta ei paljon enempää.

Suoraan Burtonin luonnoskirjasta saadut inspiroidut vivahteet kiinnittävät huomion, mutta juonenpiirteissään matka kirjoituksesta näyttöön on liian pitkä.

Lisätietoja

Käytettävissä olevat alustat

Elokuva

Vähemmän